Imuri

Imuri hajosi. Ensin oli kosketushäiriö. Sitten se ei vaan enää toiminut. Minusta siitä tuli joku kumma ääni ja ihan kuin olisi kipinäkin lentänyt. Tai ainakin sininen sähkö vilahtanut. Tai ehkä se oli vaan oman vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Tai sitten totta.

Kesti se sentään seitsemän vuotta.

No, neljän kissan, kahden lapsen ja yhden astmaatikon kodissa imuri on aika tarpeellinen. Oikeastaan tosi tarpeellinen. Mutta uuden imurin ostaminen kiinnosti just tasan ei yhtään. Mistä niistä tietää, mikä on hyvä. Sellainen omiin vaatimuksiin sopiva. Ei niin kovin äänekäs. Hyvä imuteho. Vähän hiukkaspäästöjä huoneilmaan. Pitkä johto. Edullinen. Energiatehokas. Hyvän näköinen (Siis voiko imuri olla sitä. No voi, edellinenkin oli.) Voi apua.

Kaupassa vertailtiin miten nyt vain osattiin eri imureita ja päädyttiin ostamaan vielä tällä kertaa pölypussia tarvitseva malli. Syystä että meillä yhä käydään ne pussit läpi kaikenmaailman tärkeiden tavaroiden etsimismielessä. Kuten vaikka legojen. Lopussa meillä oli kaksi vaihtoehtoa, joista valita. Käytiin vielä toisessa kaupassa ja ruokakaupassa kun mietittiin. Ne kaksi olivat periaatteessa ihan samanlaisia, samaa merkkiä. Jotain pientä eroa oli. Kuten vaikka väri. Ja pakkaus. Ja materiaali. Kaupan mies suositteli sitä toista. Se oli kakskymppiä halvempi ja siinä oli digitaalinen näyttö. Me ei otettu sitä.

Me otettiin se toinen. Se kakskymppiä kalliimpi. Siinä ei ole digitaalista näyttöä. Imutehoa löytyy ja äänikin on järkyttävän hiljainen vanhaan verrattuna. Johto on niin pitkä, että ylttyy yhdestä pistorasiasta imuroimaan koko yläkerran. Se on valmistettu suurin ostin kierrätysmuovista. Siinä on huomioitu muitakin ekologisia seikkoja. Ja ennen kaikkea. Siinä oli vihreä johto.