Sairaalaan, röntgeniin, kipsi päähän ja varpaisiin

Viime lauantaina tuli iso muutos suunnitelmiin. Olin seuraavalle kolmelle neljälle päivälle ajatellut isoja tekemisiä. Alakerran käytävän siivous ja pesu. Ompeluhuoneen tavaroiden raivaaminen kasaan niin, että pääsen ompelemaan ja askartelemaan. Tulevan askartelukaapin maalaaminen ja sisustaminen. Ja vielä jos olisin ehtinyt niin eteisen suursiivoaminen ja talvikamppeiden esiin kaivaminen. Mutta kaikki jäi. Ja on edelleenkin tekemättä.

Lauantaina mies lähti tokaluokkalaisen kanssa partion toiminnalliselle retkipäivälle bussikyydillä reippaan sadan kilometrin päähän. Päivitin blogin, maksoin laskut ja varasin risteilyn ja kaiken sen jälkeen piti aloittaa yhdessä Tyynen kanssa askartelukaapin maalaamista.

Olin juuri katsastamassa sähköpostissa varausvahvistusta kun päässä humahti. Pyörrytti ja silmissä pimeni hetkeksi ja sen jälkeen puutuivat vasen käsi, jalka ja kasvot. Tunnin siinä ihmettelin tilannetta ja koska vasen puoli oli edelleen puutuneen tuntuinen, soitin päivystykseen, josta käskettiin tulemaan taksilla sinne.

Keräsin mukaan eväitä, käsityöt ja Tyynelle puuhaa, koska olin kuullut, että keskussairaalan päivystyksessä saattaa joutua odottelemaan pidemmän aikaa. Lähdettiin taksilla matkaan.

Perillä päästiin heti sairaanhoitajan luokse, joka kirjasi oireet ylös, konsultoi jotain toista ja sen jälkeen soitti jonnekin ja minä kuulin puhelusta vain sanan avh-epäily. Itku tuli heti. Minut kiikutettiin vuoteelle ja Tyyne napattiin saman tien hoitajan matkaan ja lastenosastolle sosiaalisin perustein. Ei siinä ehtinyt soitella jotakuta ystävää hakemaan tyttöä. Tyynellä oli onneksi ollut mukava päivä lastenosastolla, oli ollut kivaa leikkimistä, telkan katselua ja vielä jälkiruokasi jäätelöä, joka tuntui olevan se paras asia.

Miestähän en ollut puhelimella tavoittanut, joten hoitaja soitteli hänelle ja kertoi minun tilanteesta. Itse pääsin soittamaan vasta paljon myöhemmin. Pelästys oli sielläkin päässä ollut iso.

Olin sairaalassa neljä päivää, joista ensimmäisen vuorokauden tarkkailussa. Puhelinkielto, ystävänä alusastia ja tarkkailuhuonekavereina muistisairas pappa sekä koko ajan kuorsaava mummo. Tutkittiin tosi perusteellisesti. Verikokeista pään magneettikuviin ja kaikki mahdolliset kuvat, ultrat, letkut ja laitteet siltä väliltä. Mitään ei löytynyt. Voisi sanoa näin, että olen terve kuin pukki. 

Eilen sitten soitti reumatologi viime viikolla otettujen kaularankakuvien takia. Kaularangassa ei ollut reumamuutoksia eikä muitakaan muutoksia. Totesi, että sinullehan on tapahtunut paljon viime päivinä. Keskusteltiin tilanteesta ja kysyin lääkäriltä, että voiko puutuminen ja huimaus johtua siitä, että minulla on vasen puoli niskasta ihan jumissa. Juteltiin siitä jo vastaanotolla ja sen johdosta niihin kuviinkin menin. Lääkäri sanoi, että on mahdollista ja tässä tapauksessa jopa todennäköistä ja saan nyt lähetteen fysioterapiaan.

Vajaa kymmenen vuotta sitten minua on tutkittu samantapaisten oireiden vuoksi, eikä silloinkaan löytynyt päästä mitään. Hartiat olivat silloinkin jumissa ja fysioterapiasarjan jälkeen loppui kivut, puutumiset ja kolotukset. Mutta juurikin tuo vanha puutumistapahtuma oli osasyynä siihen, miksi tällä kertaa tutkiminen tehtiin tosi perusteellisesti. Eikä sillä perusteellisellakaan tutkimuksella löydetty mitään aivoverenkiertohäiriöön viittaavaa.

Tästä kaikesta on nyt kuitenkin seurannut se, että jouduin lisäämään dosettiin yhden lääkkeen (Primaspan) lisää. Sen lisäksi seuraan kuukauden ajan päivittäin verenpainearvoja ja jos niissä on jotain hälyttävää, otan yhteyttä lääkäriin. Kuukauden päästä menen myös verikokeisiin sekä jossain vaiheessa posti tuo sen fysioterapialähetteen. Ja kaiken päälle tuli kuukaudeksi autolla-ajokielto. Sairaslomalappua en huolinut, vaikka sitä käytinkin eilen tekosyynä siihen, kun en jaksanut tyhjentää tiskikonetta.

Edelleenkin olen hiukan ihmeissäni ja mietteissäni tuosta kaikesta. Kaikki tapahtui niin yhtäkkiä ja nopeasti, vaikka sairaalassa aika kuluikin tuskaisen hitaasti. Mies tekee töistä voinnintarkistussoittoja. Samoin neurologian osastolta soitettiin tänään takistussoitto. Tokaluokkalainen reagoi hyvin voimakkaasti tilanteeseen. Keskustelut asiasta ovat jo rauhoittaneet poikaa. Kerholainen elää onneksi hetkessä ja tähän hetkeen kuuluu vain laulu sata salamaa iskee tulta. Tänään jo ehkä noin sadatta kertaa.

Olen iloinen siitä, että nyt olen kotona ja olen terve. Huomenna on uusi lauantai ja voin aloittaa tuon pitkän työlistan tyhjentämisen sillä askartelukaapin maalaamisella.



Ps. Kiitos teille rakkaat ystävät, jotka olette auttaneet lastenhoidossa, tukeneet, keskustelleet, kahvitelleet (kiitos kahvista ja pullasta) tai muuten viestineet, että olen ajatuksissanne. Se on iso asia se.