Kuluva viikko on ollut tähän mennessä hyvin tapahtumarikas. Lievästi hengästyttävä.
Lasten kavereita on käynyt tällä viikolla erityisen paljon. Se on mukavaa ja on ihana, että lapsilla on kavereita. Mutta kun ihan koko ajan en jaksa enkä ehdi valvoa kaikkea toimintaa (etenkään silloin kun lapsia on täällä omien lisäksi viisi tai kuusi), sattuu ja tapahtuu. Oikeastaan sattuu ja tapahtuu -päiviä oli vain kaksi. Yksityiskohtiin sen kummemmin menemättä kerron vain sen, että olen tyhmä ja komenteleva ja kynsilakat on toistaiseksi takavarikossa ja välipalaksi on toukokuun loppuun saakka hapankorppua ja maitoa.
Torstaina kävin Tyynen kanssa perhekerhon kevätretkellä läheisellä puutarhalla. Siellä istutettiin tomaatteja ja samettikukkia ja saatiin kotiin mukaan itse istutettujen lisäksi vielä isot orvokit. Kotimatkalla Tyyne polki yhtä alamäkeä hurjaa vauhtia alas ja pyörä lipesi hiekalla ja tyttö teki kunnon ilmalennon oikein voltin kanssa. Ekana tyttö sopersi, kun pääsi ylös maasta, että ei kai kukat menneet rikki. Orvokit kun olivat Tyynen polkupyörän korissa. Kukat pysyivät ehjinä, eikä Tyyneen tullut naarmun naarmua. Talutettiin fillarit kotiin ja vasta siellä minulta tuli itku kun tajusin, kuinka paha se kaatuminen oli. Tämän lisäksi olen joutunut kyynelehtimään ainakin partiossa ja silloin kun Alpo roikkui tuvan verhoon ison reiän.
Mutta isoin itku tuli maanantaina. Onnistuin kolhimaan ja naarmuttamaan meidän autoa niin, että toinen takaovi menee vaihtoon. Tai ainakin sille on tehtävä jotain. Pelkällä huulipunalla paikkaaminen tuskin riittää.
Olen aina naureskellut ihmisille, jotka eivät uskalla ajaa parkkihalleihin kun pelkäävät kolhivansa autoaan. Aion kyllä naureskella edelleenkin ja ajan myös jatkossa auton halliin, mutta yritän muuttaa liian reipasta ajotapaa. Oli kyllä eka kerta ikinä, kun kolhin autoa. Jos siis ei lasketa lukuun sitä kolaria, joka sattui 18-vuotiaana. Laskeskelin, että jos kolhin autoa kerran noin kolmessakymmenessä vuodessa, ei kolmatta kertaa ehkä ennätä tapahtua, vaan minulta on varmaan jo otettu kortti pois ennen sitä.
Harmitti ja harmittaa vieläkin. Mutta minkäs teet, tapahtui jo.
Mutta ei tämä viikko ole mikään ikävä ollut, vaikka noita vähemmän kivoja tapahtumia olikin. Ollaan juhlittu hääpäivää syömällä einesdonitsit. Tyynen kanssa ollaan juotu päiväkahvit pihalla auringossa melkein joka päivä. Kävelyretkeiltiin tänään metsässä keräämässä valkovuokkoja ja tuomen oksia. Stockmannilta tilattu Muumikannu kotiutui ja olen iloinen, että sain sen. Fb:n muumiryhmiä kun seuraa, saa lukea kaikennäköisiä katkeria kommentteja kannuista ja niiden saamisen vaikeudesta ja postissa hajonneista astioista ja kaatuneista nettisivuista ja trokareiden kiskurihinnoista. Kiskurihintainen tämä oli kaupassakin, mutta sentään onnistuin tilaamaan jossain välissä kun nettikauppa hetken toimi.
Harmeja kerrassaan. Onneksi Tyynelle ei käynyt mitään.
VastaaPoistaKaikenlaista joo. Onneksi ei käynyt mitään, pelästyin kyllä tosi paljon. Tyyne sanoi, että unohti jarruttaa. Tosiaan unohti kun polki koko ajan minkä jaloista pääsi.
PoistaHarmia harmin päälle, mutta on sentään ilojakin kuten tuo kannu ehjänä. Ja Tyynekin kunnossa!
VastaaPoistaIloisen puolella kuitenkin viikko kokonaan. Ja onneksi selvittiin isolla säikähdyksellä siinä pyöräonnettomuudessa.
Poista